Tarinoita
Myllylä – minun mummolani
Vuoden 2020 Muistoja menneiltä ajoilta -kirjoituskilpailun voittajaksi Tuonosten sukuseuran hallitus valitsi Anni Holopaisen kirjoituksen Myllylä – minun mummolani. Annin muistelu on mukava tarina lapsuusajan mummolasta päivittyen paikan ja äidin suvun myöhempiin vaiheisiin. Annin kirjoitus oli joulun alla ilmestyneessä jäsenkirjeessä ”Joulu 2020”.
Myllylä – minun mummolani
Äitini Eeva Holopainen os. Tuononen (1926–1995) valittiin Muuruveden Kotiteollisuuskouluun vuonna 1947. Kutsukirje tuohon oppilaitokseen löytyi viime kesänä, kun tyhjensimme lapsuuden kotimme irtaimistoa Luikonlahdessa.
Äitini syntyi Tahvo ja Mari Tuonosen perheeseen, joka omisti Sivakkavaarassa Myllylä-nimisen tilan Sivakkajoen varressa. Heidän perheessään oli 8 lasta, 5 tyttöä ja 3 poikaa, joista yksi poika menehtyi yhden päivän ikäisenä. Äitini olisi halunnut opiskella, mutta se ei ollut mahdollista maalaistalon tyttärelle, sillä kotona oli töitä yllin kyllin.
Tilalla oli mylly, joka sai voimansa Sivakkajoesta. Kyläläiset ja vähän kaukaisemmatkin asukkaat kävivät jauhattamassa siellä viljojaan. Muistan itsekin olleeni lapsena isäni mukana, kun hän kävi hevoskärryillä jauhattamassa useita säkillisiä jauhoiksi. Mieleeni jäi, kun pois tullessa aika pian Myllylän jälkeen oli jyrkkä ylämäki, niin yksi säkki vierähti maahan. Isän piti pysäyttää hevonen ja nostaa säkki takaisis kyytiin ja matka jatkui.
Nunnanlahden Tuonosia
Tarkoitukseni oli selvitellä Tuonosia Piitteristä ja Nunnanlahdesta. Tarina kuitenkin alkaa Juuan Kajoosta tilalta Rno 1. Tuolloin 1806 tilan omisti Olof Nilsin poika Tuononen (s.1767, k.1821) ja vaimonsa Anna o.s. Ovaskain (1772, k.1818). Heille syntyi 12 lasta, kuusi poikaa ja viisi tyttöä, kahdestoista lapsi syntyi kuolleena eikä sukupuoli ole tiedossani. V. 1821 kuolleen Olof Tuonosen jälkeen isännyyden otti hänen poikansa Olof (s.1793) vaimoineen (Maria Romppain s.1793). Olof OlfinpoiOlofinpoika Tuononen kuoli 1830, jonka jälkeen isännyyden otti hänen serkkunsa Carl Nilsin poika Tuononen (s.1791, k.1851).
Henrik Ericinpoika
Hei kaikki sukulaiset. Isäni Aapeli Tuononen (Aapeli Henrikinpoika Tuononen) on Kuopio Kaavin seudulta. Isä on syntynyt Kaavilla 11.7.1902.Isän Isä oli nimeltään Henrik Ericinpoika Tuononen ja Isän Äidin nimi oli Miina Riitta Toivanen. Heille syntyi 10 lasta ja Isäni oli yksi heistä.Yksi lapsista jota kutsuttiin Mimmiksi asui perheensä kanssa Kaavilla ja myöhemmin he myivät talonsa Saaralle. Mimmi muutti Kuopioon – tietääkö kukaan missä on tämän Mimmin lapset tänään tai koska hän kuoli. Tämän Mimmin oikea nimi on varmaankin Miina Sofia,mutta en tiedä tarkasti.
Kun olimme veljeni kanssa pikkupoikia niin kävimme kesäisin aina Kaavilla tämän Mimmin perheen luona lomilla. Muista, että jouduimme aina heinätöihin ja me kaupunkilaispoikina koimme, että se oli rankkaa hommaa. Edvard Tuononen – Isän veli oli siellä myös usein lomaa viettämässä. Edvardin perhe asui Kuopiossa.
Isäni muutti ennen kuolemaansa takaisin Kuopioon ja hän kuoli kun olin armeijassa 1964.
Tunteeko kukaan Isääni ?
Minun Vaimoni kuoli 2005 syöpään ja teimme hänen muistolle MySpace sivun ja siellä valokuvissa on myös Isäni kuva sotilas vaatteissa. Siellä on myös kuvia vaimostani ja lapsistani.
http://www.myspace.com/penttiilmari
Kaikille kaikkea hyvää
Pentti
Tuonosia Kuorevaarassa
Kaija Oksanen o.s. Tuononen on tehnyt erinomaisen tutkimuksen Karjala-tila 102 historiasta ja asukkaista.
Tutkimuksen pääset lukemaan ja lataamaan (pdf) tästä linkistä!
Annan ja Petterin Siperian matka
Elettiin joulukuun seitsemättä päivää vuonna 1914. Inkerinmaalla Kelton kirkossa vihittiin avioliittoon Pietarissa v.1891 syntynyt Petter Ferdinand Tuononen ja Karjalan kannaksen Valkjärvellä v.1895 syntynyt Anna Pekki. Nuoret olivat tavanneet toisensa Inkerinmaalla, jonne Anna oli tullut piikomaan varakkaaseen taloon. Pekka, niin kuin häntä kutsuttiin, oli Pietarissa valtion rautatiellä vaihdemiehenä. Kelton kirkko oli ääriään myöten täynnä kansaa. Siellä vihittiin myös inkeriläinen pariskunta ja morsian oli pukeutunut hyvin värikkäästi. Anna-morsian kun oli suomalainen, oli valinnut hääpuvukseen valkoisen villamusliinileningin.
Lapsuusmuistoja Rantalasta
Nyt jo edesmenneen Mirja Juntusen muistoja Rantalan mummolastaan vuodelta 1993.
Kun nyt olen vanhin tämän sukupolven edustaja, kerron teille muutamia lapsuusmuistoja. Niin kuin kaikki tiedätte, Iivana Tuonosen perilliset ovat Iida-tätiä lukuun ottamatta asettuneet asumaan samalle kylälle. Ukin ja mummin on ollut mahdollista olla heihin yhteydessä päivittäin.
Niinpä kun veljeni Aarnen jalkaan varsa potkaisi ja hän joutui muutaman päivän makailemaan tuli ukki häntä tervehtimään. Kun kauppa oli matkan varrella, oli hän poikennut ostamaan rinkelivyyhden. Siihen aikaan sitä ei pakattu mihinkään kääreeseen, se oli kuin havaijin seppele Kekkosen kaulassa, mutta vakaana miehenä ukki kuljetti sitä käsivarrellaan. Kun hän meni Aarnen sängyn luo, minä tietysti hiippailin ukin viereen. Ja ajattelin, että kunpa varsa olisi minua potkaissut, niin saisin koko rinkelipaljouden. Tokihan siitä riitti kaikille, kun vyyhteen mahtui 20 kpl.
Juuremme ovat vankasti maassa.
Meillä itse kullakin on rakkaita muistoja Mummolasta. Minulla tuo oheinen kuvassa oleva ryijy nostaa esiin elävästi aina huolehtivan Iida-mummon ja tuoreen pullan tuoksun Vesalassa ja myöhemmin Saastamolassa. Myös ryijyn synty on kiehtonut mieltä.
Viehka
Nykyisen Toivolan tilalla Polvelan kylässä, oli ennen vanhaan talona Niilo Tuonosen talo, jossa oli emäntänä Mari, Iiikanimeltään Viehka, mistä syystä taloakin ruvettiin kutsumaan Viehkalaksi. Kun meni taloon, huomasi heti, että emäntä on ”nimensä väärti”. Eläimille hän ei tahtonut antaa ruokaa, vaikka niitä oli talossa. Talonväen syötyä sivasteli emäntä käsiänsä vastakkain kutsuen koiran luokseen: ‑ Must’ se, Must’ se.
Tämän jälkeen potki sitä hätistäen: ‑ Siti hiiteen, jo out suanna.
Jos vieras tuli taloon, pyysi emäntä heti talonväen syömään ruvetessa veitsen vieraalta lainaksi, söi välillä ja puuhaili yhtä ja toista, taas söi, ettei tarvinnut antaa veistä vieraalle takaisin.
TUOPANJOEN TUONOSISTA
Alli Vattulaisen puheenvuoro Polvelan sukutapaamisessa. Hän kertoo Ivanin ja Iidan muutosta Polvijärveltä Tuopanjoen Rantalan hoviin ja elosta siellä.
Tuopanjoen Tuonosten sukuhaara alkoi kehittyä siitä, kun Polvijärvellä Ivan Ivanin poika, reilut 100 vuotta sitten oli kirkkomatkoillaan tutustunut Haapovaaran Vanhalan Iida Maria Karttuseen ja tuonut hänet emännäkseen Pa1jakkavaaraan.
Perhe lisääntyi hyvää vauhtia. Tosin he joutuivat monesta pienokaisesta jo varhain luopumaan, mutta 5 poikaa ja 4 tytärtä seurasivat vanhempiaan Rantalaan v.1919. Mukana oli myös muuta perhe‑ ja palvelusväkeä.
Jo paria vuotta aikaisemmin olisi ukki halunnut ostaa Rantalan, kun tila oli edellisen kerran myytävänä, mutta mummi oli pelännyt kaupasta syntyvää suurta velkaa. Tosin hinta oli noussut ajan myötä vain lisää.
Muutto tehtiin hevosilla kevättalvella Höytiäisen jään kantaessa, joten matka lyheni huomattavasti. Aika oli täysin vakiintumaton; elettiinhän veljessodan jälkeistä vuotta ja silloin vallitsi yleinen puute.
Isäni oli tuolloin 10 vuotta vanha, mutta jo täysin hevospoika. Hän kertoi, että viljasäkit piti piilottaa heinäkuormiin, jos sattuisi varkaita matkan varrella.
Tilanhoitajina olleet Suihkot siirtyivät Koskelle asumaan ja suurperhe asettui taloksi.
Rantala oli silloin ns, hovitila, kokonaisuudessaan yli 600 ha, käsittäen torpat, myllyn ja päätilan. Vanha maa kuului Ahmovaaraan ja vesijättömaa Järvenpohjan kylään, myöhemmin lyhennettynä Järvikylään.
Pohjamaat kasvoivat hyvin heinää, pientaret pitkää nurmikasta. Niinpä pojanvekarat sitoivat molemmilta puolin polkua ottamansa heinänlatvat yhteen ja seurasivat sitten piilosta, kuinka jalankulkija ’kumpsahti’ heidän ansaansa. ‑ Kesällä lapsilla oli ahomansikoiden keruu mieleistä puuhaa ja tietenkin onkiminen. Aikuiset kalastivat isommilla pyydyksillä. Ahdin antama särvin olikin merkittävä lisä ruokapöytään.
Varsinainen toimeentulo otettiin maasta. Kyntö‑ ja muokkaus työt tehtiin parihevosilla ja ainakin jo 30‑luvulla myös peltoheinän niitto. Leipävilja leikattiin sirpillä ja toukovilja niitettiin. Syksyisin puitiin sitten ruisahokset riihissä, kevätviljat puolestaan jo melko varhaisessa vaiheessa puimakoneella. Vuotuista vi1ja‑alaa en tiedä, mutta isä kertoi jo 16‑vuotiaana kyntäneensä 15 ha.
Heinätyöt tehtiin isolla porukalla ja vellikellon soidessa tultiin vanhat lapikkaat läiskäen tai paljaita varpaita varoen tuvan pöydän ääreen yhteiselle aterialle.
Kerran oli Rantalan peltoaukealla tehty kiireesti heinää. Silloin oli kujeellinen mies, suutari Keränen sanonut, että hän se tuon tulipalokiireen sammuttaa, kiivennyt Kotilan mökin piisiin kelteisillään valtavasti elämöiden. Kaikkihan sitä töllöttivät ihmeissään. Niin ainakin tarina kertoo.
Eikä ne haravat heiluneet, ellei saatu leipää. Sitä tehtiin alinomaa isossa, 1870 nikkaroidussa taikinapytyssä ja paistettiin suuressa kiviuunissa.
Karjanhoito oli enimmäkseen naisten kontolla. Kesäisin laidunnettiin lehmät, niin kuin hevosetkin joen takana. Suuri kivinavetta oli alkuaan yli 60‑paikkainen ja siihen oli jo v.1898 vedetty vesijohto järvestä. Maitoja ja kermoja varten oli kivihuoneessa jäähdytysallas.
Tavallisten päiväaskareiden ja lastenhoidon lisäksi kasvattivat naiset kesäisin kasviksia ja pellavaa. Syksyisin oli marja ja sienireissut, perunankuokinnat ja vielä pellavasaunat. Pitkin talvea ja kevättä kehrättiin, kudottiin monenlaisia kankaita, ommeltiin vaatteita ja neulottiin villa‑asuja. Ei muuten kukaan silloin puhunut työn toimenkuvasta.
Miesväki taas valmisti puhdetöinään reet, puuastiat, kaikenlaiset tarve‑esineet ja huonekalut. Talvisin tehtiin tietenkin metsätöitä ja ajettiin paljon tarvittavaa polttopuuta ja muuta talousajoa, tietenkin hevosilla.
Työn ja uurastuksen katkaisi sukulaisten vierailut, oltiinhan siihen aikaan 2 yötä kylässä. Samoin vaihtelua toi kylä‑ ja kirkkomatkat, seurat, kurssit, kuuliaiset ja häät.
Uudet perheet varttuivat, mutta vanhimman voimat uupuivat. Ukki oli vain 8 vuotta Rantalassa suurperheen päämiehenä. Mummi oli pitänyt toukosunnuntaina perhehartautta ja sen jälkeen oli ukki poistunut ulos, mutta ehti vain eteiseen kohdatessaan matkansa pään.
Ukin kuoleman jälkeen jaettiin tila sopuisasti perillisten kesken. Nuorimmilla, alaikäisillä piti olla vielä uskottu mies. Ve1jekset rakensivat 1ähituntumaan jokivarteen taloja perheilleen. Ja torpathan lain myötä itsenäistyivät.